Valtiokirkon konkurssi

Kirkko on liemessä kun kaksi bussilastillista ihmisiä eroaa kirkosta joka ikinen päivä ja vauhti sen kun kiihtyy. Tutkimusten mukaan ihmisten kaipuu uskonnollisuuteen silti kasvaa, joten kirkko ei tavoita asiakkaitaan. Kirkolla on uskottavuuskriisi.

Kirkon yhtenä ongelmana on se, ettei kukaan noudata Raamatun ohjeita johdonmukaisesti, ei edes kirkko tai papit itse. Raamatun tulkinta on aina kiinni siitä, palveleeko se tulkitsijan etua vai ei. Kirkko ajautuu heti harhapoluille kun puhutaan esimerkiksi naisen roolista kirkossa, suhtautumisesta homoihin tai kirkon harjoittamasta liiketoiminnasta.

Eniten ihmisiä varmaan ärsyttää kirkon jahkailu ja päättämättömyys naispappeuden vastustajien suhteen. Jos joku muualla saisi päähänsä kieltäytyä työnteosta sillä perusteella, että duunikaveri sattuu olemaan nainen, niin tämä kieltäytyjä lentäisi niska-perse-otteella ulos. Tuskin siinä tilanteessa toimitusjohtaja jakelisi vain nuhteita ja yhtiön hallitus nimittäisi toimikunnan pohtimaan miten yhtiössä suhtaudutaan naiseen työkaverina.

Sininen nainen

Vuosia sitten pieni tyttäreni teki piirroksen, jossa sininen nainen istui pilven reunalla ja katsoi alas maan päälle. Tyttäreni mielestä jumala oli nainen ja ehkä se onkin niin. Mahtaa siinä naispappeuden vastustajilla naama venähtää pahemman kerran, kun he koko elämänsä naispappeja ruoskittuaan ovat vihdoin taivaan portilla ja Pyhä Pietari esittelee heille Jumalan, joka onkin iso, herttaisesti hymyilevä mummo. Viimeistään siinä vaiheessa kivekset tipahtavat maahan kuin nahistuneet viikunat.

Toinen kirkon kompastuskivi on homoliittojen siunaaminen. Että siitä siunaamisestakin nyt vielä pitää pihdata! Kahden ihmisen välinen rakkaus on aina siunaamisen arvoinen asia, etenkin kun sitä siunaamista näytetään nykyään jo vaadittavan kauppakeskuksia ja lemmikkieläimiä myöten. Kristinuskon perusidea lienee rakkaus – näin niin kuin pienenä muistivinkkinä kaikille niille papeille, joilta se on unohtunut.

Lopeta possun syönti

Naispappeuden ja homoliittojen vastustajat perustavat näkemyksensä Raamatun pilkuntarkkaan tulkintaan. En millään ymmärrä miksi he tulkitsevat tällä tavalla Raamattua vain valikoidusti? 

Jos kaikki otetaan sanatarkasti, niin sitten pitää tosiaankin tehdä niin:

- Jos naisella on kuukautiset, häneen ei saa koskea seitsemään päivään

- Vaatteissa ei saa olla sekä villaa että pellavaa

- Äyriäisiä ei saa syödä

- On kieltäydyttävä verensiirrosta

- Tuleen noudattaa sapattia koskevia sääntöjä

- Tulee noudattaa paastonajan tiukkaa ruokavaliota

- Tulee lopettaa sianlihansyönti

- On luovuttava kaikesta maallisesta omaisuudesta, koska kamelikin pääsee              helpommin neulansilmän läpi kuin rikas taivaaseen

Business is business

Etenkin tuo viimeinen kohta on kirkolle itselleen hankala, sillä kirkko on muuttunut varakkaaksi liikelaitokseksi. Seurakuntien toimintakulut ovat noin 1000 miljoonaa euroa. Muita kuluja olivat investointimenot, keskusrahastomaksut, verotus- ja rahoituskulut.

Henkilöstökuluihin menee lähes kaksi kolmannesta eli 600 miljoonaa

Investointeihin seurakunnat käyttävät 100 miljoonaa euroa.

Seurakunnat maksavat kiinteistöveroa noin 10 miljoonaa euroa.

Diakonia-avustuksia annetaan noin 8 miljoonaa euroa

Lähetystyön osuus on parisenkymmentä miljoonaa euroa

Kirkon Ulkomaanapua ja Merimieskirkkoa seurakunnat tukevat yhteensä 5 miljoonalla eurolla.

Avustuksia diakoniatyöhön ja lähetystyöhön maksetaan alle 35 miljoonaa euroa, mikä on vähän yli kolme prosenttia kaikista menoista. Summa vastaa alle promillea valtion saman vuoden sosiaalimenoista. Kovin paljoa kirkko ei siis luovuta materiaalista tukea hätää kärsiville.

Suurin osa kirkon kuluista menee palkkoihin, siksi kirkon aikaansaannoksia on katsottava sen mukaan mitä sen työntekijät tekevät. Pappien työ on ohjelmatoimiston pyörittäminen. Ihmiset on lapsesta asti totutettu tiettyihin rituaaleihin, joiden suorittajaksi tarvitaan aina pappi – lapsen kastaminen, rippikoulun jälkeinen konfirmaatio, vihkiminen, hautaaminen. Nämä meihin ohjelmoidut rituaalit ovat varmaan se pääasiallisin syy, miksi ihmiset edelleen kuuluvat kirkkoon, eikä suinkaan se, että pappien puhe jotenkin syvästi koskettaisi meitä.

Pappien työ on todella henkisesti raskasta, koska koko ajan on valehdeltava itselleen, että seurakuntalaiset muka kuuntelisivat mitä pappi puhuu näiden seremonioiden aikana. Totuus on, ettei kovinkaan moni kuuntele ja nekin harvat, jotka kuuntelevat, eivät ymmärrä puheesta mitään.

Papit eivät edes useimmiten saa puhua mitä haluaisivat, vaan heille on määrätty tietyt Raamatun kohdat, joista tiettynä päivänä on väännettävä juttua. Sanomalehdissäkin julkaistaan Päivän Sana tekstejä: ”Aamos vastasi hänelle: En ole profeetta enkä profeetan oppilas, vaan karjankasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä” (Aam.7:14) oli Päivän Sana lokakuun 24.päivänä. Ei voi kuin ihmetellä, ovatko kirkonmiehet ihan tosissaan näitä julkaistessaan, vai pitävätkö he meitä pilkkanaan ? Ja sitten vielä pohditaan, miksi lähes kukaan ei tule jumalanpalvelukseen ?

Unettava lampaan ääni

Tyypillinen papin jumalanpalvelussaarna on uuvuttavan kuiva ja virallinen. Papit opetetaan teologisessa tiedekunnassa puhumaan lässyttävällä lampaan äänellä – ei kukaan ihminen normaalisti puhu niin. Kuuntelija tuntee itsensä lapseksi, vähä-älyiseksi tai aivan loppuunkuluneen vanhaksi. Saarna alkaa aina ihmisläheisesti jollakin käytännön elämän tapahtumalla ”Kävellessäni tänään tänne kirkolle minulle sattui niin että …” Lässyn  näinhän-se-on-meidänkin-elämässämme -tarinan jälkeen seuraa joku outo vanhan testamentin lainaus ”karsimaan sinun pitää seetripuusi”. Tässä vaiheessa kukaan älyllisesti ajatteleva ei enää jaksa pohtia mikä yhteys tarinalla ja oudolla vanhan testamentin kohdalla on ja miksi ne määräyksen mukaan pitää tunkea samaan saarnaan.

Nykyajan papit ovat niin sanottuja leipäpappeja, jotka juoksevat seremoniasta toiseen tuntematta vihittävää paria tai vainajaa.  Kun puheessa tullaan nimen kohdalle, seuraa pieni tauko ja paperin rapistelua. Useimmiten nimi lausutaan oikein. Seremoniasta jää kaikille kuulijoille hyvin ohjelma-toimistomainen mielikuva.

Miksi ihmisen, joka ei edes tunne ketään, täytyy puhua väkisin? Toki tunnen hyviäkin pappeja, jotka auttavat hätää kärsiviä ihmisiä (sairaalapappi), ohjaavat ongelmanuoria (nuorisopastori) tai matkaavat keskelle maanpäällistä helvettiä auttamaan katastrofin uhreja. Heille pappeus onkin viitekehys, jossa toimia – eräänlainen lupa tehdä hyvää – ja he tunnustavat kirkon vakavat puutteet. 

 

Lapsen kastetilaisuus on kaunis seremonia mutta teoriapohjaltaan outo.  Lapsikastetta paljon loogisempi seremonia olisi aikuiskaste siinä iässä, jossa ihminen ymmärtää seremonian tarkoituksen ja voi ilmaista asiasta oman tahtonsa. Jos kirkon jäseneksi pitäisi nimenomaan liittyä ja samalla pohtia kirkon oppien mielekkyyttä, jäseniä ei olisi kuin enintään kymmenesosa nykyisistä. Kirkko tietenkin kannattaa lapsikastetta ja antaa klubikortin käteen heti mitään kysymättä.

Ymmärsitkö säännöt?

Jotta kirkkoon liittyminen tapahtuisi oikeudenmukaisesti ja laillisesti jäseneksi pyrkivälle yli 16-vuotiaalle nuorelle pitäisi antaa ensin luettavaksi ja harkittavaksi uskontunnustus ” Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta. Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa”. Tämän jälkeen pitää jäseneksi pyrkivältä kysyä ymmärtääkö ja hyväksyykö hän järjestön säännöt ja vasta sen jälkeen ruveta puhumaan jäsenyydestä. On ilkeää  kärjistää asiat näin, mutta niin kauan kuin luterilainen kirkkomme elää keskiajalla, se saa tyytyä siihen että bussilastillinen päivässä sanoo näkemiin.

Kaikissa organisaatioissa pätee sääntö ”joukkue on aina johtajansa näköinen”. Organisaation hajaannus ja päättämättömyys johtuu heikosta johdosta. Kirkon piirissä johtajat on valittu aina hyvin erikoisella metodilla. Piispaksi ei valita lammaslauman paimenta, vaan aina joku lampaista – yleensä se hiljaisin ja varovaisin määkijä. Tärkeää on kuitenkin, että sillä on kivekset, joihin kirkollisen perinteen mukaan on sitoutunut kaikki viisaus, johtamistaito ja älykkyys.

Taivaallisia vakuutuksia

Entisenä yritysjohtajana vertaan mielessäni kirkkoamme suuryritykseen. Kyseessä on suuri vakuutusyhtiö, joka perii kaikilta työssäkäyviltä useita satoja euroja, joiltakin jopa tuhansia euroja, vuodessa. Yhtiön tase on kunnossa, se on rikas firma, joka porskuttaa valtion sille takaaman monopoliaseman turvin. Yhtiön tuote on jonkinlainen vakuutus, vakuutus mahdollisesta taivaspaikasta kuoleman jälkeen. Kirkkoon kuulumalla ostamme tältä yritykseltä itsellemme kuvitteellisen vakuutuksen, jota ilmankaan emme uskalla elää.

Uskoon liittyy aina ihmeitä. Suurimpia ihmeitä on se miten luterilaisen kirkon kaltainen organisaatio voi vielä nykyaikana olla pystyssä? Miksi sen vieläkin annetaan hoitaa selvästi yhteiskunnalle kuuluvia asioita kuten väestökirjanpito ja hautaustoimi?

Varsinainen ihmeiden ihme on se, että vaikka suurin osa kirkollisveron maksajista pitää organisaatiota turhana, he silti kiltisti maksavat eivätkä eroa kirkosta.

Nuoremmille kyse on usein ohjelmatoimistomaksun suorittamisesta,  joka takaa lapselle kaste- ja rippijuhlat, nuorelleparille kirkkohäät. Halutaan elää normin mukaisesti. Vanhemmille ihmisille, joiden ainoa odotettavissa oleva seremonia on hautajaiset, kyseessä on varmasti vakuutusmaksun suorittaminen. Loppumetreillä ei uskalla enää riskeerata jos Pietari kuitenkin kysyy taivaanportilla verojen maksusta jotain.