Kasvatus on lapsen ohjelmointia

Lasten kasvatuksen kolme periaatetta ovat kiristys, uhkailu ja lahjonta. Neljäs hyvin tärkeä periaate on valehtelu ja valehtelun systemaattinen opettaminen lapselle. Pieni lapsi ei osaa vielä valehdella mutta heti kun hän vähän kasvaa, hän tajuaa mitä etua valehtelusta voi olla. Valehtelemalla pääsee elämässä pidemmälle.

Jos vanhemmilta kysyy, valehtelevatko he omalle lapselleen, vastaavat he aina jyrkästi ei. Silti Joulupukki on tuonut paketit oven taakse ja haikara uuden rääkyvän pikkuveljen lastenhuoneeseen. Ja jos lapsi kysyy, miten keittiöpaperi imee niin paljon vettä, niin siellä paperin sisällä on kuulemma pieniä norsuja, jotka imevät veden kärsällään. Ja jos lapsi kiroilee, niin taivaasta tippuu kuuma kivi päähän. Että silleen.

Itsestäänselvyyksien kieltäminen

Sitten kun pienen lapsen pää on saatu ihan sekaisin kaiken maailman hölynpölyllä, vanhemmat voivatkin siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli itsestäänselvyyksien kieltämiseen. Lapsi erottaa hyvinkin herkästi kanssaihmisistä kuka on mukava ja kuka ilkeä, kuka kaunis ja kuka ruma. Mutta kun Jani Petteri sanoo, että Alma täti on ruma ja haisee pahalle, niin siitä seuraa tukistus ja täti antaakin toffeekarkit pikkusiskolle. Kun Jani Petteri seuraavalla kerralla ymmärtää kehua tätiä mukavaksi, eikä huomauta vanhuksesta leviävästä kalman hajusta mitään, vaan pitää sen ajatuskuplana päänsä päällä, saa hän karkkia. Alma täti on Jani Petterin mielestä edelleenkin kammottavan ruma, mutta hän oppinut mitä hyötyä ilmiselvästä valehtelusta on. Myöhemmin elämässä karkin tilalla on palkankorotus, työsuhdeauto, kunniamerkkejä ja kohonnutta sosiaalista asemaa, joiden kaikkien hankintaa on edesauttanut valehtelu ja kusipäisten pomojen ja kapiaisten nuoleskelu.

Maailmassa on paljon itsestäänselvyyksiä, jotka haluamme lapselta kieltää. Jos lapsi sanoo toista tyhmäksi, häntä torutaan, vaikka se toinen oikeasti olisikin tyhmä. Aikuisena lapsi sitten oppii, että maailma onkin pullollaan tyhmiä ihmisiä. Toinen mitä lasten maailmassa ei ole olemassakaan, ovat lihavat ihmiset. Jos lapsi kommentoi kahvipöydässä naapurin rouvaa lihavaksi, viedään Jani Petteriä taas korvasta lastenhuoneeseen ja vanhemmat ovat häpeästä punaisia. Todellisuudessa naapurin rouva on niin paksu, että tissien väliin voisi kätkeä pienemmän henkilöauton.

Tällä tavoin lapsi kehittyy ja kasvaa maailmassa, joka on täynnä haikaroita, joulupukkeja ja muita menninkäisiä joita ei sitten oikeasti olekaan, helvetin paksuja ämmiä joita ei myöskään ole tai ainakaan saa tunnustaa olevan, tyhmiä kusipäisiä kanssaihmisiä joita ei saa sanoa tyhmiksi, pahalle haisevia vanhuksia joita ei saa haistaa vaan täytyy rakastaa ja kaiken kukkuraksi lapsiraukalle vielä arvotaan isä ja äiti, joita ei voi vaihtaa, vaikka ne olisi kuinka kykenemättömiä tehtäväänsä.

 Koodausvaihe

Kun vanhemmat ovat selvinneet vaativassa kasvatus-urakassaan vaiheeseen, jossa lapsi on oppinut, mitä on olemassa, mutta mitä ei saa sanoa olevan ja taas toisaalta mitä ei oikeasti olekaan mutta kuitenkin on, niin he voivat siirtyä lapsen ohjelmointi ja koodausvaiheeseen. Tässä melko säälimättömässä ja julmassa vaiheessa lapsen aivot otetaan prosessoitavaksi ja sinne pyritään tarkalleen kopioimaan yhteiskunnallispoliittisuskonnol-linen softa suoraan vanhempien omalta kovalevyltä. Ohjelmointia saattavat vakavasti häiritä sellaiset tekijät kuin lapsen oma tahto ja oma ajatus. Myös kaveripiiri saattaa livauttaa jälkeläisen aivoihin jonkun ohjelmointia vakavasti häiritsevän viruksen. Uhkaa voidaan osittain torjua vanhempien käynnistämällä torjuntaohjelmalla, joka säätelee muun muassa kotiintuloaikoja.

Uskonnon ohjelmointi aloitetaan seurakunnan päiväkerhon kanssa yhteistyössä. Lapsi laitetaan leikkelemään paperista lampaita ja paimenia vaikkei hän tuon taivaallista ymmärrä miksi. Sellaiset asiat kuin taivas, helvetti, ristiinnaulitseminen, armo, pelastus, pyhittäminen, siunaus, ylösnousemus ja sapatti vilisevät lapsen päässä kuin kusiaiset kusiaispesässä. Kaaoksen keskellä liikkuu vain muutama johdonmukainen ajatus, kuten milloin saadaan mehua ja joko saa mennä leikkimään rosvoa ja poliisia.

Suvivirsi

Kun lapsi menee kouluun, hän pääsee laulamaan suvivirttä, kuuntelemaan uskonnonopettajaa ja seurakunnan pastoria, joka käy säännöllisesti jorisemassa ikäviä koulun juhlissa. Nyt lapsi alkaa vähitellen tajuta, että hänelle yritetään tuputtaa jotakin ja vaikka hänellä luonnostaan olikin jonkinlainen uskonnollinen vakaumus, niin viimeistään murrosiässä hän vastustaa tätä tuputtamista, niin kuin hän vastustaa kaikkea muutakin. Poikkeuksen tekevät kaikkein innokkaimmat hikarit (ne joista aikuisena tulee ekonomeja ja juristeja), jotka tajuavat tässä vaiheessa, että uskonnon kympillä on helpointa korottaa keskiarvoa ja jatkavat opettajalle hymyilyä ja raamatullisten tarinoiden ulkoa opettelua.

Seuraava uskonnollisen ohjelmoinnin vaihe on rippikoulu, jossa kristillisyyden peruskoodit vielä kerrataan ja opitaan laittamaan nastoja vanhan ja puolisokean pastorin tuolille, kopioimaan katekismuskokeen vastaukset kaverilta, polttamaan sätkää ja puhumaan rivoja. Rippikoulun suosio perustuu siihen, ettei muuten saa kirkkohäitä. Se on yleisin selitys kun rippikouluun osallistumista kysytään nuorilta itseltään. Ohjelmoinnin kuluessa uskonnollisuus tai hengellisyys ei nuorissa välttämättä ole kasvanut, mutta he ovat ymmärtäneet, mitä hyötyä siitä kaikesta teatterista on. 

Valtiokirkko pesee 

Koska meillä on valtiokirkko, on äärimmäisen tärkeää, että valtion koululaitos yhdessä kirkon kanssa aivopesee vielä omaa ajatusta vailla olevasta lapsimassasta kunniallisia kirkollisveron maksajia. Jos uskonnollisista ja hengellisistä kysymyksistä puhuttaisiin vasta lapsen aikuistuttua, olisi olemassa se vakava vaara, että nuori tekisi rehellisen ja itsenäisen päätöksen. On paljon parempi, että vanhemmat tekevät lapsen puolesta päätöksen siitä, minkälaiseen taivaaseen hän kuoltuaan pääsee.

Kirkko ja koulu eivät toki ole ainoat uskonnolliseen koodaukseen osallistuvat tahot – myös kodin lämmin-henkinen kristillisyys, jota kutsutaan myös tekopy-hyydeksi, vaikuttaa lapsen kehitykseen. Lapsen on tärkeää oppia erottamaan kodin maailma ja ulkomaailma – se, että kotona saa lyödä, kiroilla ja ryypätä, kunhan äiti meikkaa mustan silmän piiloon ja isä ottaa viinan hajun peittävän pastillin, ennen kuin mennään kirkonpenkkiin istumaan pankinjohtajan perheen viereen. 

 

Lapselle on tärkeää opettaa elävämme nykyaikaa ja että myös kirkko toimii osana markkinavoimien säätelemää yhteiskuntaa. Politiikan tavoin myös kirkollisesta elämästä on tullut osa viihde- ja elämysteollisuutta. Jotta uskonnolliseen elämään ohjelmoidut lapset saadaan pysymään kirkollisveron maksajina, on heille tarjottava myös riittävästi viihdearvoa sijoittamalleen rahalle. Tämän vuoksi kirkon ohjelmatoimisto on ideoinut uusia elämyksellisiä juhlia, kuten nakukirkkohäät ennakko-luulottomille pariskunnille, punk- ja heavyhautajaiset valoshown kera ja sinkkuseurat, joissa voi saada siunauksen myös omalle marsulleen.   

Punainen avobemari

Jotta lapsesta kasvaa kunnon kansalainen, on hänen kirkon jäsenyyden lisäksi kuuluttava johonkin puolueeseen eli samaan puolueeseen kuin vanhempansa. Poliittinen koodaaminen tapahtuu yleensä TV:n iltauutisten yhteydessä, kun isä kommentoi saatanan kommunistien aloittamaa lakkoa tai kiroaa aikeita pääomatuloveron korotuksesta. Myös isän lapselleen ostama punainen avobemari saattaa antaa viitteitä perheen sosiaalisesta asemasta ja sijoittumisesta poliittisella kartalla.

Jotta lapsi varmasti ymmärtäisi säilyttää vanhempiensa poliittisen perinnön ja lopun elämäänsä äänestää samaa puoluetta, lasta täytyy uhkailla poliittisella vastapuolella. Kokoomusperheessä kerrotaan lapsille satua, jossa pojan avobemari kansallistetaan ja sosialistiperheessä kerrotaan satua, jossa hyvän voittaessa pahan kaikki lapset voivat saada avobemarin. Politiikka on lapselle vähintään yhtä epäselvää mössöä kuin uskonto, joten tässäkään kohdin lasta ei saa jättää yksin päättelemään mikä poliittinen ideologia maailmassa olisi se kaikkein paras.

Jumala siunaa

Kun lapsi kasvaa, hän alkaa ihmetellä perhettään ja sen sosioekonomista ja yhteiskunnallista asemoitumista. Tällöin vanhempien on kasvatuksellista syistä kerrottava lapselle uskottavia selityksiä muun muassa sille, miksi meillä on kolme autoa ja naapurin Mikan isä menee töihin polkupyörällä. Perinteinen selitys on se, että Jumala on siunannut isän työtä ja taivaasta on annettu verottomia pääomatuloja ja että tämä kaikki kuuluu oikeuden ja kohtuuden mukaan joskus lapselle, kunhan nyt olet kiltti poika. Murrosiässä poika sitten kapinoi, liittyy sosialistinuoriin ja vaatii mielenosoituksissa tuloerojen tasaamista mutta muuttaa mielensä parin vuoden jälkeen, kun ei naapurin Mikan tavoin päässytkään oikeus-tieteelliseen tiedekuntaan ja tajuaa, että ainut tapa taloudellisesti selvitä loppuelämästä on hyväksyä jumalallinen ja oikeudenmukainen maailmanjärjestys pääomien periytyvyydestä. Tällä tavoin routa ajaa aina porsaan kotiin, eikä vanhempien tarvitse liikaa ryhtyä kasvatuksellisiin pakkotoimiin.

Punainen potkupuku ja betoniauto    

Sen lisäksi, että lapsi saatetaan uskonnollispoliittisesti oikeille raiteille, on vanhempien myös huolehdittava lapsensa seksuaalisesta kasvatuksesta. Tähänkin asiaan liittyy paljon sellaista, minkä vanhemmat tietävät paljon paremmin kuin lapsi itse, kuten lapsen seksuaalinen suuntautuneisuus, minkälainen tyttö on sopiva pojan vaimoksi, voiko poika käydä balettitunneilla ja että oikeaa aikaa seksille ei ole olemassakaan. Jotta lapsi saadaan ohjelmoitua kunnon naiseksi tai kunnon mieheksi, on koodaus aloitettava riittävän nuorena eli heti synnytyslaitoksella.

Pojalla ei missään nimessä saa pitää punaista potkupukua, koska silloin hänestä tulee hinttari. Tytölle ei saa ostaa muovista betoniautoa, vaikka hän kuinka tarraisi siihen lelukaupassa, koska se voi viedä kehitystä liian maskuliiniseen suuntaan. Tytölle ostetaan barbeja ja pojalle autoja. Pienikin lapsi oppii yllättävän nopeasti minkälaisista leluista vanhemmat olettavat hänen pitävän.

Sukupuolimallit kannattaa opettaa lapselle mahdolli-simman varhain, niin hänen on sitten aikuisena helpompi elää, kun ei tarvitse itse miettiä mikä on vanhempien odottamaa käytöstä miehelle ja mikä naiselle. Jo pienelle pojalle kannattaa opettaa, etteivät miehet itke. Sen voi hyvin säästää vanhemmalle iälle, kun kännipäissään nojaa baaritiskiin ja muistelee lapsuuttaan.  Tytöille on hyvä opettaa, ettei saa esittää liian älykästä, sillä muuten jää ilman miestä. Yliopisto opiskelijoistakin jo kaksi kolmasosaa on naisia – mitä tästä maailmasta oikein tulee, kun miehiä näin sorretaan yliopiston pääsykokeissa heikomman älyn vuoksi? 

Lopuksi kaikkein tärkein asia kasvatuksessa; lapsen on syytä oppia kunnioittamaan vanhempiaan kaikessa. Lapset ovat siinä onnettomassa asemassa, etteivät he voi muuta kuin tyytyä vanhempiinsa. Voit siis ohjelmoida ja koodata heihin juuri sen mitä haluat ilman minkäänlaista itsekritiikkiä. Täydellisyyttä tavoittelevat voivat yrittää tehdä lapsestaan oman itsensä kloonin. Mikä sen hienompaa, kun pojasta on tullut ihan isänsä näköinen, kokoinen, yhtä kova naistenmies, samaa puoluetta ja perii valtuustossa vielä isänsä paikankin. Isän mielen täyttää voimakas kuolemattomuuden tunne, kun oma klooni jatkaa elämää kaikella sillä virheettömyydellä, jonka isä sai lapseen ohjelmoitua. Hieno poika, on niin älykäs ja ennen kaikkea itsenäinen.