Lapsi opetetaan valehtelemaan

Ihmisen ensimmäinen valhe on ”En se minä ollut”. 

Pieni lapsi on herttainen olento - hän ei osaa näytellä eikä valehdella.  Vanhemmille on suuri järkytys kun lapsi ensimmäisen kerran valehtelee vaikka yrittämällä siirtää syytä jonkun toisen niskoille. He tajuavat että puhtoinen, viaton enkeli on lentänyt pois ja lapsi on astunut ensimmäisen askeleen kieroon aikuisten maailmaan. Toisaalta he tuntevat peiteltyä tyytyväisyyttä siitä, miten lapsen valmiudet selviytyä maailmassa alkavat kehittyä.

Me opetamme lapsemme järjestelmällisesti valehte-lemaan. Kun Jani Petteri sanoo päivällis-pöydässä kaikkien kuullen, että Alma-täti on ruma, niin me lyömme lasta sormille ja torumme.  Kehumalla tätiä kivaksi saa karkin. Edelleenkin lapsen mielestä täti on kammottavan ruma, mutta hän oppii kuinka valehtelemalla saa karkkia ja muita etuja elämässä. Nelikymppisenä juuri osastopäälliköksi ylennyt Jani Petteri Korhonen kehuu pomoaan ja nauraa tämän tyhmille vitseille.

Lapsena meidän on vaikeaa ymmärtää sitä, miksi äiti ja Raamattu opettavat, ettei saa valehdella, kun kuitenkin kaiken aikaa pitää valehdella.  Lapsena emme vielä osaa valehdella hienovaraisesti ja taidokkaasti vaan räiskimme täyslaidallisia sinne tänne – meidän iskä voitti lotossa ja se on maailman vahvin. 

Myöhemmin, kun harjaannumme valehtelun jalossa taidossa, kykenemme esittämään asioita valheellisesti mutta siten, ettemme heti jää kiinni.  Opimme myös sen, että tuomitessamme valehtelun, emme niinkään puhu itse valehtelusta, vaan siitä kiinnijäämisestä.

Itselleen valehtelu

Kun olemme oppineet mitä kaikkea hyötyä muille valehtelusta on, siirrymme toiseen vaiheeseen, joka on monessa mielessä tuhoisa ja kohtalokas – alamme valehdella itsellemme.  Juoppo sanoo olevansa kohtuukäyttäjä, läski näkee peilistä 25 kiloa hoikemman ihmisen ja väkivaltainen sadisti ei koskaan tekisi pahaa kärpäsellekään. Valehtelemalla me annamme itsellemme luvan tehdä asioita, jotka tiedämme pahoiksi. 

Valehtelun taustalla on mitä suurimmassa määrin inhimillinen laiskuus. Siinä suhteessa olemme perimältämme hyvin lähellä laiskiaisia, jotka päivät pitkät löhöävät puun oksalla nauttien elämästään. Kaikki totuuden puhuminen nimittäin vaatii hirvittävän paljon enemmän energiaa kuin valehtelu. Olemalla rehellinen ja tunnustamalla mokamme joudumme arvostelun kohteeksi, puolustautumaan ja kenties jopa korvaamaan virheemme. Valehtelemalla ja yrittämällä siirtää kuormaa jonkun muun kannettavaksi pääsee onnistuessaan paljon helpommalla ja energiaa kuluu vähemmän. Kun valehtelemme itsellemme, ettemme ole ylipainoinen, niin ei tarvitse lähteä lenkille tai muuten rääkätä itseään fyysisesti – voi vaan maata sohvalla. AA-kerhon oven avaaminen vaatii niin paljon energiaa, että ennen kuin siihen jaksaa ryhtyä, kannattaa ensin yrittää valehdella itselleen olevansa kohtuukäyttäjä.

Tosi isot valheet

Kehuessamme pomoamme fiksuksi, anoppia kauniiksi tai liioitellessamme verottajalle työmatkakuluja syyllis-tymme pienimuotoiseen valehteluun, joka ei suista planeettaamme radaltaan vaan antaa meille pikemminkin mukavia elämän pikavoittoja. Sen sijaan hyvin vaarallinen valehtelun laji on kollektiivinen valhe, jossa kokonaiset kansakunnat alkavat uskoa aluksi täysin mahdottomalta tuntuvia asioita. Muuan tunnettu valtakunnan kansleri ja satusetä sai kokonaisen kansan uskomaan omaan ylivertaisuuteensa ja syyllistymään megalomaaniseen itselleen valehteluun. Talouselämän puolella viimeaikaiset pankkikriisit osoittavat kuinka vuositolkulla kyetään myymään tyhjää, koska kaikki valehtelevat toisilleen eikä kukaan halua kuulla ilmiselvää totuutta.  Tällaiset kollektiiviset valheet voivat oikeasti joskus suistaa planeettamme radaltaan.

Satuakatemia

Ensimmäisestä valheesta alkaa koko ihmisen iän kestävä satuakatemia, jonka portaissa rämpimällä yksilöt kehittyvät eri suuntiin. Huonoimmat oppilaat, jotka eivät paljoa opi ja vielä aikuisenakin puhuvat enimmäkseen totta, syrjäytyvät yhteiskunnasta ja sen huippupaikoilta. He viettävät elämäänsä erakkoina, koska totuuden puhujilla ei tunnetusti ole ystäviä.

Yläasteelle selviävät duunarit, joita motivoidaan sadun sirkushuveilla – kertomalla että vastakkainasettelun aika on ohi ja pitämällä keskiolut kaupoissa. Heille valhe on mennyt vain osittain läpi – he osallistuvat valheleikkiin mutta tietävät porvarien valehtelevan heille kaiken aikaa.

Satuakatemian ylioppilasluokalta valmistuu kunnon keskiluokka, joka valehtelee itselleen olevansa parempaa ja älykkäämpää kansanosaa ja uskoo siksi mielellään yläluokan heille syöttämän valheen – velvollisuuden suoriutua valtavasta työ- ja verotaakasta. Näitä ihmisraukkoja huijataan ja ohjataan sellaisilla illuusioilla kuin kunniamerkit, työsuhdeauto, vip-jäsenyys ja sadunhohtoiset hienot tittelit. 

Parhaimmat maisterinpaperit saavat yläluokan edustajat, joille lapsesta asti kerrotaan satua siitä, kuinka he oikeasti ja rehellisesti ansaitsevat sen jättiomaisuuden, joka sukupolvesta toiseen pitää hengissä heitä ja heidän aivottomia jälkeläisiään ilman työnteon ja ponnistelun vaivaa.

Valmistuakseen tohtoriksi on suoriuduttava vaikeasta testistä, jossa pitää samaan aikaan valehdella sekä itselleen että muille, unohtaa kaikki lupaukset, eikä vasen käsi saa tietää mitä oikea tekee.  Testistä selvinneet ryhtyvät poliitikoiksi.